[1] Nyt Job sanoi:
[2] – Totta kai minä tuon tiedän! Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan.
[3] Se, joka ryhtyisi käymään hänen kanssaan oikeutta, ei pystyisi vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ei yhteen tuhannesta.
[4] Hänen on viisaus, hänen on voima ja mahti. Kuka voisi uhmata häntä joutumatta tuhoon?
[5] Hän siirtää vuoria kuin huomaamatta, hän kääntää ne nurin, kun hän vihastuu.
[6] Hän koskettaa maata, ja se järähtää paikoiltaan, sen peruspylväät horjuvat.
[7] Hän käskee, ja aurinko pimenee. Hän sulkee sinetillään tähtien valon.
[8] Yksin on hän levittänyt yllemme taivaan, hän kulkee meren hyökyjen yli.
[9] Leijonan tähdistön hän on tehnyt, Orionin ja Seulaset ja eteläisten tähtien tarhat.
[10] Suuria tekoja hän tekee, tutkimattomia, ihmeitä, joilla ei ole määrää, ei rajaa.
[11] Hän kulkee läheltä, enkä minä häntä näe, hän kiitää ohitseni, enkä minä häntä huomaa.
[12] Kun hän tempaa käsiinsä jotakin, kuka voi sen estää? Kuka sanoisi hänelle: »Miksi sinä noin teet?»
[13] Mikään voima ei käännä pois Jumalan vihaa, hänen alleen lyyhistyvät Rahabin joukot.
[14] Kuinka minä voisin käydä kiistaan Jumalan kanssa, kuinka voisin löytää sanat häntä vastaan?
[15] Vaikka olisin kuinka oikeassa, en pystyisi hänelle vastaamaan. Voin vain rukoilla armoa häneltä, joka minut tuomitsee.
[16] Vaikka hän ottaisi vastaan minun haasteeni, en usko, että hän suostuisi minua kuulemaan –
[17] hän, joka myrskyllään iskee minut maahan ja aina vain lisää minun haavojeni määrää ilman mitään syytä.
[18] Edes hengenvedon ajaksi hän ei anna minulle rauhaa, ei, hän lisäämistään lisää kärsimystäni.
[19] Jos turvaudun voimaan – hänen on voima. Jos vaadin oikeutta, hän kysyy: »Kuka minut haastaa?»
[20] Vaikka minä olen oikeassa, oma suuni joutuu tuomitsemaan minut. Vaikka olen syytön, hän tuomitsee minut väärintekijäksi.
[21] Syytön olen. Mutta mitäpä minun elämästäni! Minä inhoan sitä.
[22] Yhdentekevää! Siksi minä sanon: »Yhtä lailla hän tekee sinusta lopun, olitpa syytön tai syyllinen.»
[23] Kun tuhon ruoska iskee ihmisiin, hän ei välitä viattomien kärsimyksistä.
[24] Kun maa on annettu kelvottomien käsiin, hän peittää tuomarien silmät. Ellei se ole hän – kuka sitten?
[25] Minun päiväni rientävät nopeammin kuin juoksija, ne häipyvät luotani, onnea ne eivät saaneet nähdä,
[26] kuin kaislaveneet ne liukuvat toinen toisensa perään pois, ne kiitävät kuin saaliin kimppuun syöksyvä kotka.
[27] Jos sanon itselleni: »Nyt minä unohdan murheet, otan iloisen ilmeen, nauran»,
[28] niin kohta iskee minuun uusi kauhu, sillä minä tiedän, että sinä et minua syyttömäksi julista.
[29] Kun minut joka tapauksessa tuomitaan syylliseksi, miksi harata vastaan?
[30] Vaikka minä kylpisin lumessa ja pesisin käteni lipeällä,
[31] kuitenkin sinä ryvettäisit minut likakuopassa, niin että minua inhoaisivat omat vaatteenikin.
[32] Hän ei ole ihminen, niin kuin minä olen. En minä voi käydä hänen kanssaan oikeutta, en puolustautua häntä vastaan.
[33] Ei kukaan voi olla tuomarina meidän välillämme, asettaa kättään meidän molempien päälle.
[34] Voi, jospa Jumala kääntäisi ruoskansa minusta pois, ettei minun enää tarvitsisi säikkyä häntä!
[35] Silloin voisin puhua hänelle suoraan, pelkäämättä! Nyt en voi. Olen itseni kanssa yksin.