[1] Ja nyt he nauravat minulle, miehet, minua nuoremmatnuo, joiden isiä en pitänyt minään, en kelvollisina edes paimenkoirieni pariin!
[2] Mitä hyötyä heistä olisi minulle? He ovat jo menettäneet voimansa,
[3] he riutuvat puutteessa ja ankarassa nälässä, kaluavat kuivia varpuja autiossa maassa.
[4] He keräävät pensaikosta suolaheinää, heidän leipänään ovat kinsterin juuret.
[5] Ihmisten parista heidät on ajettu pois, niin kuin varasta heitä seuraavat vihaiset huudot.
[6] He asuvat rotkojen rinteillä maakuopissa ja kallionkoloissa.
[7] Piikkipensaiden keskellä he ulvovat, karhiaisten alle he sulloutuvat yhteen.
[8] He ovat nimetöntä hylkyjoukkoa, piiskaniskuin heidät on karkotettu maasta.
[9] Ja nuo ovat tehneet minusta pilkkalaulun! Heidän keskuudessaan minusta on tullut sananparsi.
[10] He inhoavat minua, pysyttelevät minusta kaukana, sumeilematta he sylkevät minua päin kasvoja.
[11] Jumala on katkaissut minun jouseni jänteen, hän on lannistanut minut. Siksi ei mikään heitä pidättele, kun he näkevät minut.
[12] Nuo käärmeensikiöt hyökkäävät kimppuuni, he lyövät jalat altani. Minun tuhokseni pystytetään rynnäkkövalleja.
[13] He ovat katkaisseet minulta pakotien. Halukkaasti, apua pyytämättä he ajavat minua perikatoon.
[14] He tulevat kuin muurin leveästä murtumasta, he vyöryvät kohti ja tuovat tuhon.
[15] Kauhu saa minut valtaansa, taivaan tuuliin katoaa arvoni ja kunniani, ja minun toivoni häipyy tyhjiin kuin pilvi.
[16] Ja nyt, onnettomuudet tarttuvat minuun ja elämä valuu minusta pois.
[17] Yön tullen tuska poraa luuni minusta irti, kipu nakertaa minua, se ei koskaan nuku.
[18] Vaatteeni kiristyvät ympärilleni, paitani kiertyy kuristamaan minua.
[19] Jumala on heittänyt minut maahan, ja minä olen kuin tomua ja tuhkaa.
[20] Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa, minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua.
[21] Olet muuttunut julmaksi minua kohtaan, rajusti sinun kätesi minua ravistelee.
[22] Sinä nostat minut ratsaille tuulen selkään ja paiskaat alas, lyöt pirstoiksi.
[23] Minä tiedän, että sinä viet minut kuoleman käsiin, paikkaan, mihin päätyy kaikki mikä elää.
[24] Eikö raunioihin hautautunut kurkota kättään, eikö onnettomuuden uhri huuda apua?
[25] Enkö minä itkenyt yhdessä kovaosaisten kanssa? Enkö minä surrut köyhien osaa?
[26] Hyvää minä odotin, mutta paha tuli, odotin valoa, mutta tuli pimeys.
[27] Sisälläni kuohuu, sydämeni ei rauhoitu, sillä jokainen päivä tuo vain tuskaa.
[28] Suruvaatteessa minä kuljen, aurinkoa ei näy. Ihmisten keskeltä minä kohottaudun ja anelen apua.
[29] Sakaalit ovat minun veljiäni, minun kumppaneitani kamelikurjet!
[30] Minun ihoni mustuu ja lohkeilee, luitani korventaa kuumeen polte.
[31] Murhetta soi minun harppuni, minun huiluni itkun ääniä.