[1] Temanilainen Elifas alkoi nyt puhua. Hän sanoi:
[2] – Pahastutko, jos rohkenen puhua sinulle? Kuka voisi kauemmin pysyä vaiti!
[3] Olet itse opettanut monia, ohjannut oikeaan, olet tarttunut voimatonta kädestä.
[4] Sinun sanasi ovat auttaneet kaatuneen pystyyn, sinä olet rohkaissut horjuvaa.
[5] Kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan.
[6] Sinun luottamuksesi perustana on jumalanpelko, sinun toivosi perustana oman vaelluksesi puhtaus.
[7] Mutta sano minulle: milloin on viaton joutunut tuhoon, milloin on oikeamielinen hukkunut?
[8] Ne, jotka kyntävät vääryyden peltoa ja kylvävät pahaa, ne myös korjaavat tuhon ja turmion, sen olen nähnyt.
[9] Kun Jumala henkäisee, he tuhoutuvat, hänen vihansa tuuli pyyhkäisee heidät pois.
[10] Leijona karjuu, nuori leijona ärisee, mutta petojen hampaat murskataan.
[11] Saalista vailla jalopeura nääntyy, pennut joutuvat hajalle, kauas toisistaan.
[12] Kuin varkain tuli jostakin sana, minun korvani kuulivat kaukaisen huminan.
[13] Se tuli niin kuin uninäyt tulevat häilyen yössä keskelle syvintä unta,
[14] se kouraisi minua, ja minä vapisin, kaikki jäseneni tärisivät kauhusta,
[15] minä tunsin henkäyksen kasvoillani, ihokarvani nousivat pystyyn,
[16] kun jokin pysähtyi eteeni, en tiedä mikä, silmieni edessä outo hahmo. Tuli hiljaista, ja minä kuulin äänen:
[17] Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä? Voiko ihminen olla puhdas Luojansa silmissä?
[18] Ei Jumala luota edes omiin palvelijoihinsa, enkeleitäänkin hän nuhtelee virheistä.
[19] Kuinka hän luottaisi savimajan asukkaisiin? Tomusta heidät on tehty, hän voi musertaa heidät kuin koiperhosen.
[20] Aamulla ihminen herää, illalla hän on poissa ja unohdettu, ikuisiksi ajoiksi,
[21] hänen telttanuoransa kiskaistaan irti, ja hän kuolee tietämättä, miksi.