[1] Nyt naamalainen Sofar alkoi jälleen puhua. Hän sanoi:
[2] – Sinun puheesi ärsyttää minut vastaamaan, se kiihdyttää mieltäni.
[3] Se, miten opetat ja ojennat, loukkaa minua, mutta ymmärrykseni löytää kyllä sinulle vastauksen.
[4] Niin kuin tiedät, niin kuin on tiedetty muinaisista ajoista asti, siitä asti, kun ihmisiä on ollut maan päällä:
[5] jumalattoman ilo kestää vain hetken, rienaajan onni on pian ohi.
[6] Vaikka hän ulottuisi taivaaseen saakka, vaikka hänen päänsä koskettaisi pilviä,
[7] hän häviää jäljettömiin niin kuin sonta. Ne, jotka hänet tunsivat, kysyvät: »Missä hän on?»
[8] Kuin uni hän lentää pois, katoaa, kuin öinen näky hän haihtuu tyhjiin.
[9] Ne, jotka hänet näkivät, eivät enää häntä näe, hänen asuinsijansa ei enää häntä tunne.
[10] Hänen kätensä joutuvat antamaan takaisin kaiken riistämänsä, hänen lapsensa pyytävät armopaloja köyhiltä.
[11] Nuoruus ja voima, joka täytti hänen ruumiinsa, vaipuu hänen kanssaan maan tomuun.
[12] Paha maistuu niin makealle hänen suussaan, että hän viivytellen tunnustelee sitä kielellään,
[13] nautiskelee, ei malta luopua siitä vaan pidättelee sitä kitalakeaan vasten.
[14] Mutta herkku muuttuu hänen sisuksissaan, se on hänen vatsassaan kuin sarvikyyn myrkky.
[15] Sen hyvän, jonka hän on ahminut, hän oksentaa ulos, Jumala ajaa sen pois hänen vatsastaan.
[16] Sarvikyyn myrkkyä hän on itseensä imenyt, käärmeen kieli hänet surmaa.
[17] Ei hän enää näe solisevia puroja, ei kerman ja hunajan virtoja.
[18] Hän joutuu luopumaan työnsä hedelmistä, ei saa niistä nauttia, omaisuudesta, jonka hän hankki, hän ei saa iloita,
[19] koska hän murskasi köyhät, jätti heidät oman onnensa varaan, otti itselleen taloja, joita ei ollut rakentanut.
[20] Koskaan hän ei saanut kyllikseen, mutta hänen aarteensa eivät häntä pelasta.
[21] Kaikkea hän ahnehti kyltymättä, siksi hänen onnensa ei kestä.
[22] Kun hänellä on yllin kyllin kaikkea, juuri silloin ahdinko hänet yllättää ja onnettomuuden painava käsi laskeutuu hänen päälleen.
[23] Yllin kyllin hän tulee saamaan: Jumala suuntaa häneen vihansa hehkun ja antaa tuhon sataa hänen päälleen.
[24] Jos hän pääsee pakoon rautaisia aseita, pronssinuoli hänet surmaa:
[25] se tulee selästä ulos hänen sappinesteestään kiiltävänä, ja kauhu valtaa hänet.
[26] Pimeys odottaa, väijyksissä se odottaa. Tuli, joka palaa lietsomatta, syö hänet. Voi sitä, joka on etsinyt suojaa hänen kattonsa alta!
[27] Taivas paljastaa hänen syntinsä, maa nousee häntä vastaan.
[28] Hänen talonsa vauraus häipyy tyhjiin, kun vesi syöksyy kaiken yli vihan päivänä.
[29] Tämä on kohtalo, jonka Jumala antaa pahalle, tällaisen perintöosan Jumala on hänelle varannut. Jobin seitsemäs puhe