[1] Job jatkoi puhettaan:
[2] – Niin totta kuin Jumala, Kaikkivaltias, elää, hän, joka on kohdellut minua väärin ja katkeroittanut elämäni:
[3] niin kauan kuin henkeni on tallella, niin kauan kuin sieraimissani liikkuu Jumalan henkäys,
[4] minun suuni ei totisesti puhu vääryyttä eivätkä huuleni kuiskaile petosta!
[5] Ei! Ikinä en myönnä, että te olisitte oikeassa! Puolustan syyttömyyttäni vaikka kuolemaan saakka.
[6] Minä olen oikeassa. Siitä en luovu, en tingi. Omatuntoni ei minua syytä, ei mistään, mitä elämäni päivinä olen tehnyt.
[7] Käyköön vihollisilleni niin kuin käy pahantekijöille, käyköön vastustajilleni niin kuin käy rikollisille!
[8] Mitä toivoa on Jumalasta luopuneella, kun hänen elämänsä päättyy, kun Jumala ottaa hänen elämänsä pois?
[9] Ei Jumala kuule hänen huutoaan, kun hän on ahdingossa.
[10] Ei hän voi riemuita Kaikkivaltiaasta, ei vapaasti kääntyä Jumalan puoleen!
[11] Minä kerron teille, miten mahtava on Jumalan voima, kerron, miten Kaikkivaltias toimii.
[12] Olettehan kyllä jo kaiken nähneet. Miksi siis puhutte joutavia?
[13] Tällainen on Jumalasta luopuneen osa, tällaisen palkan Kaikkivaltias maksaa armottomalle miehelle:
[14] Olipa hänellä lapsia miten paljon tahansa, heidän kohtalokseen tulee miekka, hänen lapsenlapsensa näkevät nälkää.
[15] Eloon jääneet surmaa rutto, lesket eivät saa viettää valittajaisia.
[16] Jumalattomalla on hopeaa kuin maan tomua ja vaatteita kuin meren mutaa –
[17] hän hankkii ne itselleen, mutta vanhurskas ne pukee ylleen, ja hopean jakavat viattomat keskenään.
[18] Talo, jonka hän rakentaa, on hatara, kuin seitti tai kuin vartijan maja pellolla.
[19] Rikkaana miehenä hän menee nukkumaan – kun hän avaa silmänsä, kaikki on mennyttä.
[20] Kauhu tavoittaa hänet kuin tulvaaalto, myrskynpyörre tempaa hänet mukaansa yöllä.
[21] Itätuuli riuhtaisee hänet ilmaan, vie hänet pois, sinkoaa hänet oudolle seudulle.
[22] Säälimättä se riepottelee häntä, turhaan hän pyrkii pakoon.
[23] Pilkaten se paukuttaa hänelle käsiään ja viheltää viedessään hänet pois.