[1] Seitsemän päivän kuluttua Job avasi suunsa. Hän kirosi syntymänsä päivän
[2] ja sanoi:
[3] – Kadotkoon jäljettömiin se päivä, jona synnyin, yö, joka tiesi kertoa: poika on siinnyt.
[4] Haihtukoon pimeään se päivä, älköön Jumala taivaassaan muistako sitä, älköön aamun valo sitä koskettako.
[5] Kuoleman varjo vieköön sen mukanaan, musta pilvi peittäköön sen, auringon pimentyminen säikyttäköön sen pois.
[6] Nielköön synkkä pimeys sen yön, niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin, että se katoaa kuukauden öiden kierrosta.
[7] Hedelmätön olkoon se yö, ilosta tyhjä.
[8] Sen päivän lävistäköön kirous, joka herättäisi itsensä Leviatanin.
[9] Pimetkööt sen aamun tähdet, älköön se yö nähkö sarastuksen valoa, turhaan se odottakoon päivänkoiton katsetta.
[10] Se päivä ja yö ei sulkenut edestäni kohdun porttia, ei kätkenyt silmiltäni tätä kärsimystä.
[11] Miksi en syntynyt kuolleena, miksi en menehtynyt tultuani äidin kohdusta?
[12] Miksi äitini polvet ottivat minut vastaan, miksi rinnat antoivat ravinnon?
[13] Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa, nukkuisin, minulla olisi rauha.
[14] Minä lepäisin kuninkaiden ja mahtimiesten seurassa, noiden, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, mahtavia raunioita.
[15] Minä lepäisin ruhtinaitten seurassa, noiden, joilla oli kultaa, jotka täyttivät palatsinsa hopealla.
[16] Niin kuin kuollut sikiö olisin poissa, maahan kaivettu ja olematon, niin kuin lapsi, joka ei päivänvaloa nähnyt.
[17] Siellä pahantekijöitten raivo lakkaa ja itsensä uuvuksiin raataneet saavat levon,
[18] siellä pääsevät vangit vaivastaan, piiskurien huudot eivät enää heitä ahdista.
[19] Yhtä ovat siellä pieni ja suuri, orja on herrastaan vapaa.
[20] Miksi hän antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys, miksi niille, joiden elämä on täynnä katkeruutta?
[21] He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule, he etsivät sitä enemmän kuin aarretta.
[22] Kun kuolema heidät korjaa, he iloitsevat, heidän suurin riemunsa on hauta.
[23] Miksi hän antaa elämän valon miehelle, joka on Jumalan saartama, jolta tie on kadonnut?
[24] Minun leipääni on itku ja voihke, veden lailla virtaa minun valitukseni.
[25] Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.
[26] Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylitseni. Elifasin ensimmäinen puhe