[1] Job vastasi ja sanoi:
[2] »Totisesti minä tiedän, että niin on; kuinka voisi ihminen olla oikeassa Jumalaa vastaan!
[3] Jos ihminen tahtoisi riidellä hänen kanssaan, ei hän voisi vastata hänelle yhteen tuhannesta.
[4] Hän on viisas mieleltään ja väkevä voimaltaan kuka on niskoitellut häntä vastaan ja jäänyt rankaisematta?
[5] Hän siirtää vuoret äkkiarvaamatta, hän kukistaa ne vihassansa;
[6] hän järkyttää maan paikaltaan, ja sen patsaat vapisevat;
[7] hän kieltää aurinkoa, ja se ei nouse, ja hän lukitsee tähdet sinetillään;
[8] hän yksinänsä levittää taivaat ja tallaa meren kuohun kukkuloita;
[9] hän loi Seulaset ja Kalevanmiekan, Otavan ja eteläiset tähtitarhat;
[10] hän tekee suuria, tutkimattomia tekoja, ihmeitä ilman määrää.
[11] Katso, hän käy ohitseni, enkä minä häntä näe; hän liitää ohi, enkä minä häntä huomaa.
[12] Katso, hän tempaa saaliinsa, kuka voi häntä estää, kuka sanoa hänelle: ’Mitä sinä teet?’
[13] Jumala ei taltu vihastansa; hänen allensa vaipuvat Rahabin auttajat.
[14] Minäkö sitten voisin vastata hänelle, valita sanojani häntä vastaan?
[15] Vaikka oikeassakin olisin, en saisi vastatuksi; minun täytyisi tuomariltani armoa anoa.
[16] Jos minä huutaisin ja hän minulle vastaisikin, en usko, että hän ottaisi korviinsa huutoani,
[17] hän, joka ajaa minua takaa myrskytuulessa ja lisää haavojeni lukua syyttömästi,
[18] joka ei anna minun vetää henkeäni, vaan täyttää minut katkeralla tuskalla.
[19] Jos väkevän voimaa kysytään, niin hän sanoo: ’Tässä olen!’ mutta jos oikeutta, niin: ’Kuka vetää minut tilille?’
[20] Vaikka olisin oikeassa, niin oma suuni tuomitsisi minut syylliseksi; vaikka olisin syytön, niin hän kuitenkin minut vääräksi tekisi.
[21] Syytön minä olen. En välitä hengestäni, elämäni on minulle halpa.
[22] Yhdentekevää kaikki; sentähden minä sanon: hän lopettaa niin syyttömän kuin syyllisenkin.
[23] Jos ruoska äkkiä surmaa, niin hän pilkkaa viattomain epätoivoa.
[24] Maa on jätetty jumalattoman valtaan, hän peittää sen tuomarien kasvot – ellei hän, kuka sitten?
[25] Minun päiväni rientävät juoksijata nopeammin, pakenevat onnea näkemättä,
[26] ne kiitävät pois niinkuin ruokovenheet, niinkuin kotka, joka iskee saaliiseen.
[27] Jos ajattelen: tahdon unhottaa tuskani, muuttaa muotoni ja ilostua,
[28] niin minä kauhistun kaikkia kipujani, tiedän, ettet julista minua viattomaksi.
[29] Syyllisenä täytyy minun olla; miksi turhaan itseäni vaivaan?
[30] Jos vaikka lumessa peseytyisin ja puhdistaisin käteni lipeällä,
[31] silloinkin sinä upottaisit minut likakuoppaan, niin että omat vaatteeni minua inhoisivat.
[32] Sillä ei ole hän ihminen niinkuin minä, voidakseni vastata hänelle ja käydäksemme oikeutta keskenämme.
[33] Ei ole meillä riidanratkaisijaa, joka laskisi kätensä meidän molempien päälle
[34] ja ottaisi hänen vitsansa pois minun päältäni, niin ettei hänen kauhunsa peljättäisi minua;
[35] silloin minä puhuisin enkä häntä pelkäisi, sillä ei ole mitään sellaista tunnollani.»