[1] Job vastasi ja sanoi:
[2] »Kuinka kauan te vaivaatte minun sieluani ja runtelette minua sanoillanne?
[3] Jo kymmenenkin kertaa olette minua häväisseet, häpeämättä te minua rääkkäätte.
[4] Olenko todella hairahtunut, yöpyykö hairahdukseni minun luonani?
[5] Tahi voitteko todella ylvästellä minua vastaan ja todistaa minun ansainneen häpeäni?
[6] Tietäkää siis, että Jumala on tehnyt minulle vääryyttä ja on kietonut minut verkkoonsa.
[7] Katso, minä huudan: ’Väkivaltaa!’ enkä saa vastausta; huudan apua, mutta ei ole mitään oikeutta.
[8] Hän on aidannut tieni, niin etten pääse ylitse, ja on levittänyt pimeyden poluilleni.
[9] Hän on riisunut minulta kunniani ja ottanut kruunun minun päästäni.
[10] Hän repi minut maahan joka puolelta, niin että olen mennyttä, ja hän tempasi irti toivoni niinkuin puun.
[11] Hän päästi vihansa syttymään minua vastaan ja piti minua vihollisenansa.
[12] Hänen sotajoukkonsa tulivat yhdessä ja tekivät tiensä minua vastaan ja leiriytyivät minun majani ympärille.
[13] Veljeni hän on minusta loitontanut; tuttavani ovat minusta aivan vieraantuneet.
[14] Läheiseni ovat minusta luopuneet, ja uskottuni ovat unhottaneet minut.
[15] Ne, jotka talossani majailevat, ja palvelijattareni pitävät minua muukalaisena, minä olen tullut vieraaksi heidän silmissään.
[16] Minä kutsun palvelijaani, eikä hän vastaa; minun suuni täytyy nöyrästi rukoilla häntä.
[17] Hengitykseni on vastenmielinen vaimolleni, hajuni on äitini pojista ilkeä.
[18] Poikasetkin halveksivat minua; kun nousen, niin he puhuvat minusta pilkkojaan.
[19] Kaikki seuratoverini inhoavat minua, ja ne, joita minä rakastin, ovat kääntyneet minua vastaan.
[20] Luuni ovat tarttuneet nahkaani, ihooni, eikä minusta ole enää kuin ikenet jäljellä.
[21] Armahtakaa minua, armahtakaa, te, minun ystäväni, sillä Jumalan käsi on minuun koskenut.
[22] Miksi vainoatte minua niinkuin Jumala, ettekä saa kylläänne minun lihastani?
[23] Oi, jospa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, jospa ne piirrettäisiin kirjaan,
[24] rautataltalla ja lyijyllä hakattaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi!
[25] Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.
[26] Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan.
[27] Hänet olen minä näkevä apunani; minun silmäni saavat nähdä hänet – eikä vieraana. Munaskuuni hiukeavat sisimmässäni.
[28] Kun sanotte: ’Kuinka vainoammekaan häntä!’ – minusta muka löydetään asian juuri –
[29] niin peljätkää miekkaa, sillä viha on kohtaava miekanalaisia pahoja töitä, tietääksenne, että tuomari on.»