[1] Job jatkoi lausuen julki mietelmiään ja sanoi:
[2] »Niin totta kuin Jumala elää, joka on ottanut minulta oikeuteni, ja Kaikkivaltias, joka on sieluni murehuttanut:
[3] niin kauan kuin minussa vielä henkeä on ja Jumalan henkäystä sieramissani,
[4] eivät minun huuleni puhu petosta, eikä kieleni vilppiä lausu.
[5] Pois se! En myönnä teidän oikeassa olevan. Siihen asti kunnes henkeni heitän, en luovu hurskaudestani.
[6] Minä pidän kiinni vanhurskaudestani, en hellitä; yhdestäkään elämäni päivästä omatuntoni ei minua soimaa.
[7] Käyköön viholliseni niinkuin jumalattoman ja vastustajani niinkuin väärän.
[8] Mitä toivoa on riettaalla, kun Jumala katkaisee hänen elämänsä, kun hän tempaa pois hänen sielunsa?
[9] Kuuleeko Jumala hänen huutonsa, kun ahdistus häntä kohtaa?
[10] Tahi saattaako hän iloita Kaikkivaltiaasta, huutaa Jumalaa joka aika?
[11] Minä opetan teille, mitä tekee Jumalan käsi; en salaa, mitä Kaikkivaltiaalla on mielessä.
[12] Katso, itse olette kaikki sen nähneet; miksi te turhia kuvittelette?
[13] Tämä on jumalattoman ihmisen osa, Jumalan varaama, tämä on perintöosa, jonka väkivaltaiset Kaikkivaltiaalta saavat.
[14] Jos hänellä on paljonkin lapsia, ovat ne miekan omia; eikä hänen jälkeläisillään ole leipää ravinnoksi.
[15] Jotka häneltä jäävät, ne saattaa rutto hautaan, eivätkä hänen leskensä pidä itkiäisiä.
[16] Jos hän kokoaa hopeata kuin multaa ja kasaa vaatteita kuin savea,
[17] kasatkoon: vanhurskas pukee ne päällensä, ja viaton perii hopean.
[18] Hän rakentaa talonsa niinkuin kointoukka, se on kuin suojus, jonka vartija kyhää.
[19] Rikkaana hän menee levolle: ’Ei häviä mitään’; hän avaa silmänsä, ja kaikki on mennyttä.
[20] Kauhut yllättävät hänet kuin tulvavedet, yöllä tempaa hänet mukaansa rajuilma.
[21] Itätuuli vie hänet, niin että hän menee menojaan, ja puhaltaa hänet pois paikaltansa.
[22] Jumala ampuu häneen nuolensa säälimättä; hänen täytyy paeta hänen kättänsä, minkä voi.
[23] Silloin paukutetaan hänelle kämmeniä ja vihelletään hänelle hänen asuinpaikaltansa.»