[1] Silloin teemanilainen Elifas lausui ja sanoi:
[2] »Ethän pane pahaksesi, jos sinulle puhutaan? Kuka voi vaitikaan olla?
[3] Katso, monta sinä olet ojentanut, ja hervonneita käsiä olet vahvistanut;
[4] sanasi ovat nostaneet kompastunutta, ja rauenneita polvia olet voimistanut.
[5] Mutta nyt, kun itseäsi kova kohtaa, sinä tuskastut, kun se sinuun sattuu, sinä kauhistut.
[6] Eikö jumalanpelkosi ole sinun uskalluksesi ja nuhteeton vaelluksesi sinun toivosi?
[7] Ajattele, kuka viaton on koskaan hukkunut, ja missä ovat rehelliset joutuneet perikatoon?
[8] Minkä minä olen nähnyt, niin ne, jotka vääryyttä kyntävät ja turmiota kylvävät, ne sitä niittävätkin.
[9] Jumalan henkäyksestä he hukkuvat, hänen vihansa hengestä he häviävät.
[10] Leijonan ärjyntä, jalopeuran ääni vaiennetaan, ja nuorten leijonain hampaat murskataan;
[11] jalopeura menehtyy saaliin puutteesta, ja naarasleijonan pennut hajaantuvat.
[12] Ja minulle tuli salaa sana, korvani kuuli kuiskauksen,
[13] kun ajatukset liikkuivat öisissä näyissä, kun raskas uni oli vallannut ihmiset.
[14] Pelko ja vavistus yllättivät minut, peljästyttivät kaikki minun luuni.
[15] Tuulen henkäys hiveli kasvojani, ihoni karvat nousivat pystyyn.
[16] Siinä seisoi – sen näköä en erottanut – haamu minun silmäini edessä; minä kuulin kuiskaavan äänen:
[17] ’Onko ihminen vanhurskas Jumalan edessä, onko mies Luojansa edessä puhdas?
[18] Katso, palvelijoihinsakaan hän ei luota, enkeleissäänkin hän havaitsee vikoja;
[19] saati niissä, jotka savimajoissa asuvat, joiden perustus on maan tomussa! He rusentuvat kuin koiperhonen;
[20] ennenkuin aamu ehtooksi muuttuu, heidät muserretaan. Kenenkään huomaamatta he hukkuvat ainiaaksi.
[21] Eikö niin: heidän telttanuoransa irroitetaan, ja he kuolevat, viisaudesta osattomina.’»