[1] »Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmisto on minun osani.
[2] Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsella heidän ynseilyänsä.
[3] Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyöden minun takaajakseni?
[4] Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähden sinä et päästä heitä voitolle.
[5] Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.
[6] Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minä olen tullut.
[7] Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat kuin varjo.
[8] Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattoman meno.
[9] Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaa voimassa.
[10] Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisasta joukostanne.
[11] Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeni ikävöitsi.
[12] Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.
[13] Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteeni pimeyteen,
[14] minä sanon haudalle: ’Sinä olet isäni’, ja madoille: ’Äitini ja sisareni’.
[15] Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?
[16] Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämme tomussa.»