[1] Sitten suuhilainen Bildad lausui ja sanoi:
[2] »Kuinka kauan te asetatte sanoille ansoja? Tulkaa järkiinne, sitten puhelemme.
[3] Miksi meitä pidetään elukkain veroisina, olemmeko teidän silmissänne tylsät?
[4] Sinä, joka raivossasi raatelet itseäsi – sinunko tähtesi jätettäisiin maa autioksi ja kallio siirtyisi sijaltansa?
[5] Ei, jumalattomain valo sammuu, eikä hänen tulensa liekki loista.
[6] Valo pimenee hänen majassansa, ja hänen lamppunsa sammuu hänen päänsä päältä.
[7] Hänen väkevät askeleensa supistuvat ahtaalle, ja hänen oma neuvonsa kaataa hänet maahan.
[8] Sillä hänen omat jalkansa vievät hänet verkkoon, hän käyskentelee katetun pyyntihaudan päällä.
[9] Paula tarttuu hänen kantapäähänsä, ansa käy häneen kiinni;
[10] hänelle on maahan kätketty pyydys, polulle häntä varten silmukka.
[11] Kauhut peljättävät häntä kaikkialta ja ajavat häntä kintereillä kiitäen.
[12] Nälkäiseksi käy hänen vaivansa, ja turmio vartoo hänen kaatumistaan.
[13] Hänen ruumiinsa jäseniä kalvaa, hänen jäseniänsä kalvaa kuoleman esikoinen.
[14] Hänet temmataan pois majastansa, turvastansa; hänet pannaan astumaan kauhujen kuninkaan tykö.
[15] Hänen majassansa asuu outoja, hänen asuinpaikallensa sirotetaan tulikiveä.
[16] Alhaalta kuivuvat hänen juurensa, ylhäältä kuihtuvat hänen oksansa.
[17] Hänen muistonsa katoaa maasta, eikä hänen nimeänsä kadulla mainita.
[18] Hänet sysätään valosta pimeyteen ja karkoitetaan maan piiristä.
[19] Ei sukua, ei jälkeläistä ole hänellä kansansa seassa, eikä ketään jää jäljelle hänen asuntoihinsa.
[20] Lännen asujat hämmästyvät hänen tuhopäiväänsä, idän asujat valtaa vavistus.
[21] Näin käy väärintekijän huoneelle, näin sen asuinpaikalle, joka ei Jumalasta välitä.»