[1] »Mutta nyt nauravat minua elinpäiviltään nuoremmat, joiden isiä minä pidin liian halpoina pantaviksi paimenkoiraini pariin.
[2] Ja mitäpä hyödyttäisi minua heidän kättensä voima, koska heidän nuoruutensa tarmon on vienyt
[3] puute ja kova nälänhätä! He kaluavat kuivaa maata, jo ennestään autiota erämaata;
[4] he poimivat suolaheiniä pensaiden ympäriltä, ja heidän ruokanaan ovat kinsteripensaan juuret.
[5] Heidät karkoitetaan ihmisten parista; heitä vastaan nostetaan hälytys niinkuin varasta vastaan.
[6] Heidän on asuttava kaameissa rotkoissa, maakoloissa ja kallioluolissa.
[7] Pensaiden keskellä he ulisevat, nokkospehkojen suojaan he sulloutuvat –
[8] nuo houkkioiden ja kunniattomain sikiöt, jotka on hosuttu maasta pois.
[9] Heille minä olen nyt tullut pilkkalauluksi, olen heidän jutuksensa joutunut;
[10] he inhoavat minua, väistyvät minusta kauas eivätkä häikäile sylkeä silmilleni.
[11] Sillä Jumala on höllentänyt jouseni jänteen ja nöyryyttänyt minut, eivätkä he enää suista julkeuttaan minun edessäni.
[12] Oikealta puoleltani nousee tuo sikiöparvi; he lyövät jalat altani ja luovat turmateitänsä minua vastaan.
[13] He hävittävät minun polkuni, ovat apuna minua tuhottaessa, vaikka itse ovat ilman auttajaa;
[14] niinkuin leveästä muurinaukosta he tulevat, raunioiden alta he vyöryvät esiin.
[15] Kauhut ovat kääntyneet minua vastaan; niinkuin tuuli sinä pyyhkäiset pois minun arvoni, ja minun onneni katoaa niinkuin pilvi.
[16] Ja nyt minun sieluni vuotaa tyhjiin, kurjuuden päivät ovat saavuttaneet minut.
[17] Yö kaivaa luut minun ruumiistani, ja kalvavat tuskani eivät lepää.
[18] Kaikkivallan voimasta on minun verhoni muodottomaksi muuttunut: se kiristyy ympärilleni niinkuin ihokkaani pääntie.
[19] Hän on heittänyt minut lokaan, ja minä olen tullut tomun ja tuhan kaltaiseksi.
[20] Minä huudan sinua, mutta sinä et vastaa minulle; minä seison tässä, mutta sinä vain tuijotat minuun.
[21] Sinä muutut tylyksi minulle, vainoat minua väkevällä kädelläsi.
[22] Sinä kohotat minut myrskytuuleen, kiidätät minut menemään ja annat minun menehtyä rajuilman pauhinassa.
[23] Niin, minä tiedän: sinä viet minua kohti kuolemaa, majaan, kunne kaikki elävä kokoontuu.
[24] Mutta eikö saisi hukkuessaan kättänsä ojentaa tahi onnettomuudessa apua huutaa?
[25] Vai enkö minä itkenyt kovaosaisen kohtaloa, eikö sieluni säälinyt köyhää?
[26] Niin, minä odotin onnea, mutta tuli onnettomuus; minä vartosin valoa, mutta tuli pimeys.
[27] Sisukseni kuohuvat lakkaamatta, kurjuuden päivät ovat kohdanneet minut.
[28] Minä käyn murheasussa, ilman päivänpaistetta; minä nousen ja huudan väkijoukossa.
[29] Minusta on tullut aavikkosutten veli ja kamelikurkien kumppani.
[30] Minun nahkani on mustunut ja lähtee päältäni, ja luuni ovat kuumuuden polttamat.
[31] Niin muuttui kanteleeni soitto valitukseksi ja huiluni sävel itkun ääneksi.»