[1] »Ei ole niin rohkeata, joka sitä ärsyttäisi. Kuka sitten kestäisi minun edessäni?
[2] Kuka on minulle ensin antanut jotakin, joka minun olisi korvattava? Mitä kaiken taivaan alla on, se on minun.
[3] En saata olla puhumatta sen jäsenistä, en sen voimasta ja sorjasta rakenteesta.
[4] Kuka voi riisua siltä päällysvaatteen, kuka tunkeutua sen kaksinkertaisten purimien väliin?
[5] Kuka on avannut sen kasvojen kaksoisoven? Sen hammasten ympärillä on kauhu.
[6] Sen ylpeytenä ovat uurteiset selkäkilvet, kiinnitetyt lujalla sinetillä.
[7] Ne käyvät tarkoin toinen toiseensa, niin ettei ilma välitse pääse.
[8] Ne ovat toisiinsa liitetyt, pysyvät kiinni erkanematta.
[9] Sen aivastus on kuin valon välähdys, sen silmät ovat kuin aamuruskon silmäripset.
[10] Sen kidasta lähtee tulisoihtuja, sinkoilee säkeniä.
[11] Sen sieramista käy savu niinkuin kihisevästä kattilasta ja kaislatulesta.
[12] Sen puhallus polttaa kuin tuliset hiilet, ja sen suusta lähtee liekki.
[13] Sen kaulassa asuu voima, ja sen edellä hyppii kauhistus.
[14] Sen pahkuraiset lihat ovat kiinteät, ovat kuin valetut, järkkymättömät.
[15] Sen sydän on valettu kovaksi kuin kivi, kovaksi valettu kuin alempi jauhinkivi.
[16] Kun se nousee, peljästyvät sankarit, kauhusta he tyrmistyvät.
[17] Jos sen kimppuun käydään miekoin, ei miekka kestä, ei keihäs, ei heittoase eikä panssari.
[18] Sille on rauta kuin oljenkorsi, vaski kuin lahopuu.
[19] Ei aja sitä pakoon nuoli, jousen poika, akanoiksi muuttuvat sille linkokivet.
[20] Kuin oljenkorsi on sille nuija, keihästen ryskeelle se nauraa.
[21] Sen vatsapuolessa on terävät piikit, se kyntää mutaa leveälti kuin puimaäes.
[22] Se panee syvyyden kiehumaan kuin padan, tekee meren voidekattilan kaltaiseksi.
[23] Sen jäljessä polku loistaa, syvyydellä on kuin hopeahapset.
[24] Ei ole maan päällä sen vertaista; se on luotu pelottomaksi.
[25] Se katsoo ylen kaikkea, mikä korkeata on; se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas.»