[1] Bel sortuu polvilleen, Nebo vaipuu tomuun! Juhtien selkään, uupuvien eläinten taakaksi nostetaan nuo juhlasaatossa kannetut patsaat.
[2] Tomuun ne vaipuvat, polvilleen sortuvat, eivät ne pysty kantamaan ketään turvaan. Vankeuteen vaeltaa koko joukko.
[3] Kuule minua, Jaakobin suku, koko Israelin heimon jäännös! Kuulkaa te, joita olen joutunut nostamaan ja kantamaan hamasta syntymästänne saakka, äitinne kohdusta asti!
[4] Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.
[5] Kehen te minua vertaisitte, kenet asettaisitte rinnalleni? Kenen kaltaiseksi te minut katsoisitte, kuka olisi minun vertaiseni?
[6] Moni kahmaisee kultaa kukkarostaan, vaa’alla punnitsee hopeaa ja palkkaa mestarin tekemään jumalan. Sitä hän kumartaa, sen eteen heittäytyy,
[7] sen hän nostaa harteilleen, sitä kantaa, pystyttää sen paikalleen. Siinä se seisoo, ei minnekään liiku, ei mihinkään hievahda. Sitä hän huutaa avuksi, mutta ei se vastaa, ei pelasta häntä ahdingosta.
[8] Ottakaa tämä varteen ja olkaa tarkkoina, pitäkää tämä mielessänne, te luopiot!
[9] Muistakaa menneitä aikoja, muinaisista alkaen: minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole. Minä olen Jumala, ei kukaan ole minun vertaiseni.
[10] Jo alusta asti olen kertonut kaiken, mikä oli tuleva, jo ammoin ilmaissut sen, mikä ei ollut tapahtunut vielä. Näin minä sanon, ja päätöksessäni pysyn, kaiken, mitä tahdon, minä toteutan:
[11] Minä kutsuin idästä haukan, kaukaisesta maasta päätökseni toteuttajan. Minä olen sanonut sanani ja panen sen toimeen, olen kaiken suunnitellut ja saatan sen päätökseen.
[12] Kuulkaa minua, te joilla on pöyhkeä sydän, te jotka olette kaukana vanhurskaudesta!
[13] Minun pelastava vanhurskauteni ei ole kaukana, olen tuonut sen lähelle teitä. Minun apuni ei ole myöhässä. Siioniin minä tuon pelastuksen, Israelille annan kirkkauteni.