[1] Saarnaajan, Daavidin pojan, Jerusalemin kuninkaan, sanoja.
[2] Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
[3] Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?
[4] Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti.
[5] Aurinko nousee, aurinko laskee, kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.
[6] Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen, kiertää kiertämistään, ja samalle kierrolleen tuuli palaa.
[7] Kaikki joet laskevat mereen, mutta meri ei täyty, ja minne joet ovat laskeneet, sinne ne yhä edelleen laskevat.
[8] Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea. Silmä ei saa näkemisestä kylläänsä eikä korva täyttään kuulemisesta.
[9] Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.
[10] Vaikka jostakin sanottaisiin: katso, tämä on uutta, on sitäkin ollut jo muinoin, kauan ennen meitä.
[11] Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran.
[12] Minä, Saarnaaja, olin Israelin kuninkaana Jerusalemissa.
[13] Minä ryhdyin etsimään viisautta ja tutkimaan kaikkea, mitä auringon alla tapahtuu. Tämän raskaan tehtävän on Jumala antanut ihmisen vaivaksi.
[14] Minä katselin kaikkea työtä, jota auringon alla tehdään, ja katso: kaikki se on turhuutta ja tuulen tavoittelua.
[15] Käyrä ei voi olla suora, puuttuvaa ei voi laskea mukaan.
[16] Minä sanoin sydämessäni: olen hankkinut yhä enemmän viisautta, enemmän kuin kukaan, joka on hallinnut Jerusalemissa ennen minua, minun sydämeni on tallettanut tietoa ja viisautta.
[17] Ja minä halusin ottaa selville, mikä on tietoa ja viisautta, mikä taas mielettömyyttä ja typeryyttä. Mutta minä havaitsin, että tuulta vain tavoittelin.
[18] Sillä missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, lisää tuskaa.