[1] Voi teitä, Siionin huolettomat ja Samarian vuoren itsevarmat asukkaat, te valitun kansan kärkijoukko! Ja teitä koko Israel seuraa!
[2] Menkää Kalneen katsomaan, kuinka sen on käynyt, menkää sieltä suureen Hamatiin ja alas filistealaisten Gatiin! Oletteko te parempia kuin nuo valtakunnat, onko teidän alueenne suurempi kuin niiden?
[3] Te torjutte mielestänne pahan päivän ja hyväksytte väkivallan keskuudessanne.
[4] Te makaatte norsunluuvuoteillanne ja loikoilette leposohvillanne. Te syötte karitsoita laumasta ja juottovasikoita karsinasta.
[5] Te näppäilette harpun kieliä ja sepitätte lauluja kuin paraskin Daavid!
[6] Te juotte viiniä uhrimaljoista ja voitelette itsenne parhaalla öljyllä, mutta Joosefin heimon vamma ei teitä liikuta.
[7] Sen tähden teidän käy nyt näin: Vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan. Loikojien juhlat on juhlittu.
[8] Herra Jumala on vannonut itsensä kautta, näin sanoo Herra Jumala Sebaot: – Minä inhoan Jaakobin suvun ylpeyttä, minä vihaan sen palatsia. Minä jätän kaupungin kaikkineen tuhon omaksi.
[9] Jos silloin johonkin taloon on jäänyt kymmenen ihmistä, niin hekin kuolevat.
[10] Sukulainen tulee viemään ruumista poltettavaksi ja kysyy siltä, joka on talon perällä: »Onko luonasi vielä joku?» Tämä vastaa: »Ei ketään enää.» Silloin toinen varoittaa: »Ole hiljaa!» – sillä Herran nimeä ei ole hyvä mainita.
[11] Ja nyt Herra antaa käskyn. Iso talo lyödään palasiksi ja pieni talo pirstaleiksi.
[12] Eiväthän hevoset juokse pitkin kalliolouhikoita? Ei kai härillä kynnetä merta? Mutta te teette lainkäytöstä myrkkykeison ja oikeuden hedelmistä katkeraa koiruohoa.
[13] Te iloitsette Lo-Dabarista, tyhjästä, ja sanotte: »Omin voimin me valloitimme vahvan Karnaimin.»
[14] Mutta nyt, israelilaiset, näin sanoo Herra Jumala Sebaot: – Minä lähetän teidän kimppuunne kansan, joka ahdistaa teitä kaikkialla, Lebo-Hamatista aina Arabanpurolle saakka.